Keskustelin taannoin nuoren henkilön kanssa Suomen julkisen sektorin koosta ja vanhasta myytistä: kunnallisista suojatyöpaikoista. Niistä tehtävistä, joihin työttömät työllistyvät kunnalle nojailemaan lapion varteen tai keittämään kahvia. Esitin muutamia tarkentavia kysymyksiä tähän tarunhohtoiseen työpaikkaan liittyen. Olisin nimittäin halunnut todistaa omin silmin tämän 80-luvun jäänteen.
Suojatyöpaikkoja ei ole tänä päivänä olemassa kuin oikeiston julkisen sektorin kritisointipuheoppaissa. Tällä puheella halutaan maalata kuva tehottomasta ja paisuneesta julkisesta sektorista, joka upottaa Suomen hetkenä minä hyvänsä.
Oikeus työhön on vaihtunut velvollisuudeksi hakea töitä
Puhe juontaa juurensa 80-luvun työllisyyspolitiikkaan, jolloin valtion tavoite oli täystyöllisyys ja kaikkien kynnelle kykenevien ihmisten työllistäminen. Julkinen valta otti vastuun työpaikkojen luomisesta, ja kunnilla oli velvollisuus työllistää pitkäaikaistyöttömiä, jos he eivät olleet itse löytäneet töitä.
Silloin 12 kuukautta työttömänä olleella oli oikeus saada kunnalta työllisyystöitä, jotka monesti olivat kiinteistön huoltoa, puistojen kunnossapitoa tai arkistointia. Kunnalliset työllisyystyöt eivät olleet ”lapioon nojaamista”, vaan osa sen ajan työllisyyspolitiikkaa, jonka tavoitteena oli pitää ihmiset työelämässä kiinni. Silloinkin ajateltiin, että työ on parasta sosiaaliturvaa.
Työttömyys olikin tuolloin harvinainen ilmiö. Ajat ovat siitä muuttuneet. 1990-luvun laman aikana koettiin massatyöttömyyttä ja ihmiset olivat eduskuntatalon edessä osoittamassa mieltään. Samanlaisia työttömyyslukuja näkee nytkin, mutta paljon on muuttunut työllisyyspolitiikassa ja ihmisten ajattelutavoissa.
Työttömän velvollisuus on hakea työpaikkoja ja navigoida työttömien oikeuksien ja velvollisuuksien viidakossa, jossa yksikin harha-askel voi viedä tuet. Oikeus työhön on vaihtunut velvollisuudeksi hakea töitä ja raportoida siitä.
Suomen julkinen sektori on tehokas
Mitä tulee julkisen sektorin kokoon? Todellisuudessa Suomen julkinen sektori on kansainvälisissä vertailuissa suhteellisen tehokas, ja asiat toimivat hyvin. Mutta kuinka kauan?
Julkisen sektorin leikkaukset osuvat suoraan siihen tehokkuuteen, joka meillä on. Yhteistoimintaneuvotteluita on ollut monilla työpaikoilla, eikä irtisanomisiltakaan ole vältytty. Irtisanominen on ihmiselle aina kriisi ja samoin myös organisaatiolle.
Vaikka työntekijä lähtee, ei työt monestikaan katoa minnekään. Työt kasaantuvat työkavereille tai pahimmassa tapauksessa ne jäävät tekemättä. Näissä tilanteissa sitä itse kukin toivoo, että olisipa joku, joka voisi ottaa tämän tai tämän tehtävän hoidettavakseen.
Menneisyyteen ei tarvitse palata, mutta siitä kannattaa oppia. Jos joskus uskoimme, että jokaisella ihmisellä on oikeus työhön, ehkä samaa ajatusta tarvittaisiin myös tämän päivän Suomessa.
Mira Hirvonen
työllisyysasiantuntija, Tampereen kaupunginvaltuutettu
Pirkanmaan hyvinvointialueen varavaltuutettu