Kuuntelen eduskunnan kyselytuntia Ylen Areenasta. Siellä puhutaan mm. pienituloisten eläkkeistä, pienituloisten naisten eläkkeistä ja julkisen talouden tasapainosta.

Ajatukseni vilisevät nopeana nauhana omaan työhistoriaani, omaan perhehistoriaani, omiin arvoihini.
Olen sitä ikäluokkaa, jonka eläkekertymät eivät ole lähtenet kertymään siitä päivästä lähtien, kun olen työelämään lähtenyt. 15-vuotiaasta lähtien olen omat rahani tienannut, mutta eläke on lähtenyt kertymään vasta 23 vuotta täytettyäni.

Työurani olen tehnyt matalapalkka-aloilla, kaupan palvelualoilla ja hoitoalalla. Olen myynyt kenkiä, hakannut ruokakaupan kassaa, myynyt leivonnaisia ja huoltoaseman baarin palveluita. Olen siivonnut, olen ommellut. Olen ohjannut peruskoulussa tukea tarvitsevia eritysoppilaita, olen toiminut erityisopettajan sijaisena. Olen toiminut yrittäjänä, lähes ilman palkkaa.

Ai niin – ja olen lähihoitaja. Kaikissa valitsemissani töissäni olen joutunut kohtaamaan ikävää palautetta, jopa väkivaltaa. Mutta siis enimmäkseen hyvää palautetta. Olen joutunut vierestä katomaan, kuinka kollegani on saanut erittäin negatiivista palautetta, on jopa pahoinpidelty työkyvyttömäksi.

21 päivää työtä ilman vapaapäivää

”Pari” kertaa olen ajatellut, että voisiko sitä ihminen tehdä jotain muuta? En tuomitse heitä, jotka eivät halua hoito-hoivatyötä tehdä. Haluan olla kehittämässä turvallista ja motivoivaa työympäristöä kaikille sote-alalle tuleville.

Kaiken edellä mainitsemani lisäksi olen ollut neljän alaikäisen lapsen yksinhuoltaja parin vuosikymmenen ajan. Kriittisimpään aikaan tein ansiotyötä kolmelle työnantajalle yhtä aikaa. Lakisääteinen täysi työaika luonnollisestikin täyttyi – ja vähän enemmänkin. Taisin tehdä 14-16 tuntisia päiviä, jopa 21 päivää ilman vapaapäivää. Lasten sosiaalisen ja yhteiskunnallisen osallisuuden tukemiseksi jostain oli revittävä rahat. Vuokra oli maksettava, sähkölaskut maksettava. Oli huolehdittava siitä, että ainakin koti on ja pysyy, vaikka mitä muuta tapahtuisi.

Yksinhuoltajana pelkästään ompelijan, siivoojan tai lähihoitajan peruspalkalla en millään olisi voinut tarjota lapsilleni harrastuksia ja sosiaalista kasvu- ja kehittymisympäristöä. Lasten harrastusten tukeminen ja sosiaalisen kasvatusympäristön takaaminen on ennaltaehkäisevää syrjäytymisen estämiseen tähtäävää työtä. Lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisy ja oman elämän hallintaan tähtäävä tukeminen taitaa olla vanhemmuuden tärkein tehtävä? Verotuksesta puhuttaessa on erittäin tärkeää puhua siitä, miten voimme ehkäistä suomalaisen työn verovarojen valumista ulkomaisiin veroparatiiseihin. Voisimme käyttää niitä rahoja suomalaisen yhteiskunnan hyvinvointiin.

Kaikkien sote-alan ammattilaisten arvostus nousuun

Nykyiset poliittiset keskustelut palkkatasoista ja eläketasoista saavat aina ajatukseni kääntymään työ- ja perhehistoriaani. Tiedän, että maassamme monet muut ovat samassa asemassa. Erilaisia tilanteita – yksinhuoltajuutta, sairastumisia, työttömyyttä jne. Joskus menneisyyden ja työhistorian käänteitä ynnätessäni olenkin huokaillut: ”Nooh…. Hullunlailla työtä tehtyäni mulla sitten aikanaan on ehkä vähän parempi eläke, kuin muilla kollegoilla.” Ehkä saan vuokrani maksettua, ehkä ei tarvitse eläkeläisenä hakea toimeentulotukea?

Lapset ovat jo omilla jaloillaan ja pärjäävät. Sitä emme ole analysoineet, kuinka paljon perheen äidin valinnat ovat olleet haitaksi tai hyödyksi, mutta lapset ovat kuitenkin hyvällä polulla oman elämänsä hallinnassa. Edelleen olen sitä mieltä, että ”ENEMMÄN ON ENEMMÄN” ja avara katsomus ja kaikkien ammattilaisten arvostus sosiaali-, hoiva- ja hoitoketjuissa on erittäin terveellistä. Ay-liike on vahvassa roolissa tukemassa yhteiskunnan eri asemassa ja tilanteissa olevia ihmisiä.

Tervetuloa nostattamaan hoitajien työn arvostusta ja naisvaltaisten alojen eläketason nostamista! Kerro ajatuksiasi, ota kantaa!

Eija Skyttä
lähihoitaja/ohjaaja, y.sos.tes
JHL:n hallituksen jäsen

 

 

Jaa juttu