Turvallisuutemme tunne on järkkynyt ja noussut puheaiheeksi työpaikkojen kahvipöydistä eduskunnan saliin, lasten kysymyksiin, aikuisten ajatuksiin ja vanhustemme huoleen siitä, miten seuraavat sukupolvet pärjäävät.
Julkisessa keskustelussa pohditaan meidän puolustusvoimiemme toimintakykyä sekä arsenaalin riittävyyttä torjua ulkopuolista uhkaa ja rajojemme kestävyyttä.
Jos maahamme tulee drooni-isku, tahallinen tai tahaton, tai ohjusisku, niin ketkä sinne hälytetään ensimmäisenä paikalle auttamaan uhreja, estämään iskun lisävahinkojen syntyminen?
Pelastajat ja ensihoitajat tietenkin, se lienee kaikille selvää. Mutta…
- Ovatko meidän pelastajat ja ensihoitajat valmiina mahdollisiin poikkeusolojen tehtäviin?
- Ovatko pelastajien ja ensihoitajien koulutus, varusteet ja resurssit riittävällä tasolla?
- Onko valmiutta hoitaa samaan aikaan ns. siviilionnettomuudet ja -sairaskohtaukset?
Valitettavasti EI!
Lähestulkoon kaikki pelastuslaitokset toimivat ns. minimivahvuudella. Pelastuslaitokset on mitoitettu hoitamaan maksimissaan arjen suuronnettomuudet, esimerkiksi isommat liikenneonnettomuudet, joissa useita potilaita.
Varautumisen puute on liian iso riski
Meidän pelastus- ja ensihoitotyöntekijöiltämme puuttuvat riittävät, sodanajan tehtäviin soveltuvat suojaliivit, kypärät, kaasunaamarit, pimeänäkölaitteet, raivauskalusto sekä koulutus.
Sen sijaan, että oltaisiin tässä ajassa ja hetkessä varauduttu riittävällä tasolla poikkeusolosuhteisiin, niin pelastuslaitokset ovat päinvastoin joutuneet säästämään henkilöstömitoituksessa, varuste- ja kalustohankinnoissa sekä asemaverkostossa. Rahoitus tulee hyvinvointialueiden rahoituksesta ja sitä nykyinen hallituksemme on kohtuuttomasti leikannut ja kiristänyt.
Puolustusvoimille on piikki auki, mutta pelastuslaitoksille ei. Elämme tilanteessa, että toivottavasti ei mitään satu. Mielestäni tässä pokeripelissä on liian isot panokset ja liian iso riski hävitä.
Miikka Viitala
JHL:n hallituksen jäsen
Pelastus- ja ensihoitoalan Unionin jäsen